Pitkä tovi on kulunut, kun olen kirjoittanut blogiani. Olen miettinyt mistä aloittaisin, kun tuntuu, että sanat ovat kadonneet jonnekin. Elämässä tapahtuu niin paljon, että joskus väsyy kaikkeen mitä tekee ja kaikki tuntuu tyhjältä.
Tämä kaikkia koskeva elämäntilanne on varmasti väsyttänyt meitä kaikkia ja teemme vain mitä jaksamme ja tuntuu tärkeältä. Miten usein mietimme eiko enää ole muuta kuin korona joka on vienyt meidät kauemmiksi kaikesta tärkeästä. Lapsista, lapsenlapsista, ystävistämme.
Kaikilla meillä on vastuuntunto jota kannamme ja mietimme jokaisen siirtomme. Pidämme mahdollisimman pienenä piirimme keitä tapaamme, mutta onneksi on edes se lähipiiri joista ammenamme ja annamme voimamme. Miettikää niitä jotka ovat aivan yksin? Miltä heistä tuntuu? Pitkät aamut, päivät ja illat. Miten he odottavat, että joku tulisi käymään. Puhuisi, hymyilisi, kehuisi.
Meidän pitää pinnistää ja kerätä voimavaramme, että jaksamme tukea myös muita.
Luotamme, että elämä kantaa ja kaikki muuttuu paremmaksi. Tulee päivä, että voimme taas vapaasti mennä mihin tahansa ja tavata ihmisiä. Maskit jättää taakse ja kohdata se parempi aamu. Heräämme voimallisena uutta kohden, joka meitä odottaa.
Tiedämme, että kaikki tämä oli meille raskasta aikaa, mutta me selvisimme. Olemme varmasti oppineet paljon tällä matkallamme. Emme narise tyhjästä. Kurkotamme valoon ja aiomme pysyä myös siellä.
Ehkä vuoden päästä mietimme tätä kaikkea mitä jouduimme käymään läpi, mutta samalla huomaamme, että ihmisinä kasvoimme aika harppauksen elämään joka kannattelee.
-sv-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti