05.10.2016 Kauppakeskus Puuvillassa tilausmallit hyväntekeväisyyskoruista

Mielenkiintoinen tarinateatteri hetki

Aloin käymään syöpää sairastavat ja sairastaneet tarinateatteri ryhmässä. Kotona pitkään mietin, että lähtisinkö? Jotenkin olen vähän sellanen, että mietin usein uusia tilanteita ja jännitän. Päätin kuitenkin viime tingassa, että lähden ja olen siitä iloinen. Meitä oli pieni tiivis ryhmä ja jotenkin tuntui, että meille syntyi heti yhteys tehdä tätä yhdessä. Jokainen kertoi vuoron perään oman elämän kaarensa sairastuttuaan syöpään. Miten koki ja tunsi sinä aikana, mitä oli tapahtunut ja mikä on tilanne tällä hetkellä. Jokainen meistä kuunteli keskittyneesti muiden tarinat ja ammensimme siitä voimaa toisillemme. Teimme mielenkiintoista käsikirjoittamatonta tarinateatteria, omista kokemuksistamme, juuri niistä meidän elämän tarinoistamme, tunnelmista ja tapahtumista. Teimme ohjaajamme kanssa myös hengitysharjoituksia. Olimme kaikki toisillemme täysin ventovieraita ja yht´äkkiä juttu luisti ja avauduimme kertomaan tunteistamme, miltä tuntui tulla ja mitä tämä ilta antoi meille. Kaikki voimme varmasti olla samaa mieltä siitä, että naurua ei puuttunut meidän illasta. Tarinateatteri jatkuu ja mielenkiinnolla varmasti kaikki odotamme mitä ohjaajamme seuraavaksi on meidän "päänmenoksi" keksinyt. Sitä odotellessa.

Uuden opettelua

Muistatte lapsena varmasti käsityötunnin, joillekin se oli lasten leikkiä, kaikki sujui, lanka juoksi, ei tullut ylimääräsiä solmuja eikä kädet hionnut. Sitten oli nämä toiset käsityöihmiset ja näihin luen itseni. Mulla oli yhtä tuskaa käsityötunnilla, pelkäsin koko ajan, että puikot tippuu ja kädet oli todellakin hikiset. Kotiin kun tuli, niin se lankakerä oli siellä repun pohjalla ja varmasti oli silmiä tippunut puikolta. Silloin tarvittiin isosiskon tai äidin apua, että kaikki oli taas valmiina, kun aloitettiin uuden harjoittelu. 
Vuosia vieri, että en koskenutkaan lankoihin saatika puikkoihin, mutta sitten kun tuli omia lapsia, nin pitihän sitä yrittää ja onnistuikin joten kuten. Ehkä se on niin, että kun tulee tota ikää lisää, niin kärsivällisyyskin kasvaa ja laittaa itselleen uusia haasteita. Viime jouluksi tein lapsenlapsille lapaset ja kahdelle nuorimmaiselle pipot. Olin itsestäni oikein ylpeä, kun onnistuin, rehellisesti sanottuna kyllä riistettyä tuli muutaman kerran, mutta loppu tulos oli kuitenkin se tärkein. Nyt olen viimeaikoina virkkaillut kaikkia kivoja huiveja ja hattuja, mutta sitten näin ihanan pitsisen "gootti" huivin mallin ja sitä nyt opettelen ja todellakin opettelen, sillä tämä onkin melkoinen haaste.
Jos tämä onnistuu, niin laitan varmasti tänne blogiini ja varmasti jää mös omaan kaulaani.
Mukavia hetkiä käsitöiden parissa teille kaikille.
Toivottaa: TyyliSisko

Pukukoodina: dramaattinen

Naiset olivat saaneet kutsun ystävänsä juhliin ja pukukoodissa luki: Dramaattinen. Itse tehty näyttävä pitsirusetti hiuksiin täydentämään tätä asukokonaisuutta, kokonaisuus olisi ollut ehkä dramaattisempi ilman näitä pitkiä helmiä, mutta se on makuasia. Toisella naisellakin on mustaa näyttävää tylliä. Yleensä dramaattinen nainen käyttääkin mustaa, mutta väreinä voisi olla myös rohkeita voimakkaita värejä esim. sinistä, punaista ja keltaista ja tietysti voimakas kontrasti mustavalkoinen. Meikki on yleensä huomiota herättävä, huulet näyttävät. Dramattisuus olisi voinut näkyä myös enemmän hiuksissa, mutta vaikka naisten hiuksista puuttuu näyttäviä väritehosteita eikä ole rastoja, vallattomia kiharoita, niin kuitenkin tämä kokonaisuus on hyvä ja he ovat kunnioittaneet kutsun lähettäjää ja ovat valmiina lähtemään juhlaan.

Syksy saa tulla

"vanhan" naisen taakka

Taideterapeutti Tommi Ojala on maalannut kyseisen teoksen ja kun näin tämän maalauksen, niin kysyin taiteilijalta, että saanko kirjoittaa kuvasta tarinan ja tälläisiä ajatuksia siitä syntyi:

Nainen kantaa taakkaansa aivan kuin hän olisi ainut "olento" maan päällä. Päivä päivältä hän menee kumarampaan ja jokainen päivä tuntuu raskaammalta kantaa tätä "syntistä" taakkaa jonka hän on mielensä sopukoihin painanut, kuin leimasimen joka jättää jälkensä, joskus hieman kirkkaampana, mutta joskus myös himmeämpänä. Naisen päivä menee murehtimalla, tuntuu, että päivät ovat toistensa kaltaisia, yöt, aamut koko elämä. Miten meistä jokainen kantaa elämänsä omaa taakkaa ja ryhti muuttuu kumarammaksi ja meistä tuntuu, että juuri meidän elämän murheet ovat suurimpia ja raskaampia. Pikkuhiljaa me uskallamme kurkistaa sisimmästämme ja päästämme elämäämme muutakin kuin sen "taakan" joka on muserttanut meidät pieniksi palasiksi, sotkenut meidät pieniksi murusiksi. Ymmärrämme, että meidän pitää hävittää kumaruuttamme, pyyhkiä pois murheitamme. Vaikka ihmisinä olemme empaattisia, meidän tehtävämme ei ole kantaa koko maailman taakkaa, aina on ympärillämme ihmisiä jotka haluavat tukeutua juuri sinuun ja se on hienoa. Meidän pitää kuitenkin kosketella "taakkaamme" hellävaroen ja muistaa, että elämässä on muutakin. Me voimme kantaa "taakkaamme", mutta muistakaa, varokaa! Elämä on lyhyt ja meidän empaattisuus ei katoa mihinkään vaikka vähän välillä antaisimme tilaa itsellemmekin. Katsokaa tarkkaan tätä kuvan "vanhaa" naista joka voisi olla vaikka nuorikin nainen, ajateltkaa miten hänen kasvonsa ovat jo juonteiset, miten kumaraan hän on "lysähtänyt", mutta kuitenkin tässä teoksessa on pieni valon pilke, joka tulee sieltä sydämestä ja juuri tämän valon avulla hän jaksaa päivään seuraavaan ja jokainen uusi päivä tuntuu kevyemmältä, aivan kuin nuo tuoreet hedelmät jotka taiteilija on maalannut teokseensa, muistuttamaan siitä, että älä päästä sisimpääsi mustenemaan vaan anna valon loistaa kohti uutta parempaa huomista.
-sv-

TyyliSisko mukana jälleen hyväntekeväisyydessä !

Nämä hopeiset korut jotka olen suunnitellut ja toteuttanut mieheni kanssa, koskee myös henkilökohtaisesti itseäni. En ole kirjoittanut tai kertonut paljonkaan omasta itsestäni tänne blogiin, mutta tämä muutti päätökseni. 
Halusin, että tarinani kautta autamme rintasyöpää sairastavia ja juuri tämä sai meidät suunnittelemaan kyseiset korut jotka myöhemmin laitan blogiini.

Oma tarinani

Haluan kannustaa ja tukea teitä jaksamaan. Itsellänikin tuntui ikuisuudelta, kun 2010 sairastuin rintasyöpään ja kuulin hoitomääräni, silloin ajattelin, että yksi päivä kerrallaan.... Elämä ei jaa kaikille kortteja tasapuolisesti. Miksi juuri minä? Kuitenkin näin jälkikäteen mietin, että en olisi tämä ihminen ilman sairauttani. En olisi osannut pysähtyä ja varata itselleni aikaa. Pysähdys oli rankka ja pelko on edelleen läsnä. Tästä kuitenkin mennään eteenpäin ja sitä sydämestäni toivon myöskin teille. Korujen tuotosta menee 10 % rintasyöpää sairastavien hyväksi lyhentämättömänä. "Sydänruusujen" tarkoitus on kertoa: Elämässä voi tulla eteen joskus synkempikin jakso, mutta sitten mennään sisukkaasti eteenpäin ja kohti valoa eli aurinkoa päin.
Muistakaa, niin kauan kuin on toivoa on elämää. Ollaan elämässä kiinni !
terv. Sisko Vainio

ps. lokakuussa olemme markkinoimassa "roosapäivänä" näitä korujamme, mutta ilmoittelen siitä vielä tarkemmin.

Elämän "Eliksiiri"

Elämässä tapahtuu joskus kummallisia asioita, kuvittelet, että autat läsnäolollas ja tukemalla ja huomaatkin, että olet astunut harhaan. Joskus on vaan parempi olla hiljaa omassa yksinäisyydessään. Herätä uuteen aamuun ja antaa itsellensä lupa valita mihin suuntaan elämässä lähdet. Tämä kuulostaa varmaan monelle tutulta ja sitähän se onkin. Välillä menemme elämässä eteenpäin pienin askelin ja välillä vähän "juoksuaskelillakin" pääasia kuitenkin, että menemme emmekä jää paikalleen.
Usein teemme samat virheet uudelleen ja taas nousemme kun saamme taas voimaa jostakin. Tälläisen monen myllerryksen jälkeen osaamme nauttia elämästä joka meillä on juuri tässä ja tällä hetkellä. Pienet asiat jotka olimme taas unohtaneet liian pitkäksi aikaa huolehtiaksemme muusta. Tärkeää on muistaa oma "tukipylväänsä" kiinnittyä taas siihen ja nauttia elämästämme. 
Mennä päivä kerrallaan ja tehdä juuri niitä asioita mistä nauttii, unelmoida, olla kiitollinen, se on sitä elämän "eliksiiriä". Nyt varmaan mietitte, että miten asiat jotka painaa voi noin vaan jättää taaksensa? Ei varmasti voikkaan, mutta on hyvä unohtaa kuitenkin ikävätkin asiat hetkeksi ja ehkä ne näyttävät huomenna jo paremmalta, siihen uskomme.
-sv-