Viimepäivinä olen kirjoitellut joulukalenterin "taikasatuja", mutta tänään taas miettinyt tätä elämän syvällisyyttä ja sen rajallisuutta. Tänään vietiin isosiskoni kanssa isän ja veljen haudalle kynttilät ja mielen valtasi haikeus ja kova ikävä. Joskus tuntuu, että me ihmiset haemme välillä niitä "pakoreittejä". Pakenemme vaikka juuri näihin "taikasatuihin" välillä. Hulluttelemme ja hassuttelemme, mutta sydämessämme tunnemme valtavaa ikävää niihin läheisiin jotka ovat jo lähteneet enkelin siivin vaeltamaan, mutta tunnemme heidän läsnäolon muutenkin kuin vaan silloin kun käymme heidän haudoillaan. Muistoissa tietysti herkistyy enemmän näin joulun alla. Tänään kun ajeltiin kotiin päin, niin muisteltiin juuri näitä lapsuuden jouluja ja miten kelkalla haettiin lehmän maitoa naapurista. Naurettiin sitä miten syötiin salaa omenoita sanomalehtien kääröistä joita äiti oli laittanut laatikkoon joulua varten. Miten isä aina kummasti häipyi, kun joulupukki tuli jakamaan lahjoja.Kaitsu kertoi miten he olivat tehneet kuusen alle "vale" paketteja koska he halusivat, että muut sukulaislapset luulevat, että heilläkin on paljon lahjoja kuusen alla. Kaitsu oli myös toivonut, että hän saisi sardiinipurkin ja pettymys olikin suuri kun purkissa olikin silliä. Itkuhan pojalta pääsi, mutta ei se kestänyt kauaa kun Nestori Kaitsun ukki keksi, että otetaan ovi irti niin poika saa hurutella siitä autoaan. Pian oli hyvä mieli kaikilla. Jouluna eikä muulloinkaan saisi olla mitään riitaa vaan elää sovussa kaikkien kanssa. Joskus on hyvä antaa itse kunkin periksi, sillä ethän voi tietää mitä huominen tuo tullessaan meille itse kullekin. Muistetaan, että kaikki se hyvä mitä tehdään muille tulee takaisin ja se on kannattanut. Ihanaa ja Rauhallista joulua Teille kaikille ja onnekasta vuotta 2018 !
t. Lemmenkulmalta Sisko ja Kaitsu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti