Usein mietin, että mitä olen pystynyt antamaan omille lapsilleni. Olenko kannustanut tarpeeksi ja rohkaissut löytämään oman tiensä? Olenko antanut rakkautta ja hyväksyntää? Olenko tukenut ja antanut sen olkapään ja kuunnellut silloin kun on tarvinnut? Olenko ollut läsnä oleva äiti? Olenko osannut siirtyä tilanteesta johon minua ei ole tarvittu. Olenko ollut helposti lähestyttävä, että minulle äitinä saa tulla kertomaan ne vaikeatkin asiat?
Paljon kysymyksiä ja äitinä olemisen vaikeuttakin, mutta sydämelläni olen rakastanut ja rakastan edelleenkin. Olen onnellinen, että minä olen saanut 2 ihanaa lasta joiden matkaa olen saanut seurata ja miten erilaisia heidän matkansa on ollut ja tulee aina olemaan. Lapseni on jo aikuisia, mutta ei ole päivää etten muistaisi millaisia he olivat lapsena, mitä touhusivat ja miten he saivat elää lapsuutensa. Me äidit huolehdimme lapsistamme vielä kun he ovat aikuisiakin, mutta teemme sen edelleen rakkaudella. Joskus on varmaan hetkiä, että lapsemme ajattelee, että äiti voisitko nyt olla hiljaa ja että minä tiedän itse tämän asian paremmin kuin sinä. Silloin meidän äitien on hyvä siirtyä ja kuunnella juuri tätä lapsen sydäntä eikä itsekkäästi vaan ajatella omaa itseänsä. Taas tulee aika kun lapsesi tarvitsee sinua ja vuosien saatossa olen oppinut, että lapeni tarvitsevat sitä omaa tilaa, niin kuin itsekin me kaikki äiditkin tarvitsemme, mutta olkapää on lähellä kun sen aika on.
-sv-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti